Monesti asiakas, tuttava tai ystävä on kysynyt minulta saman kysymyksen: ”Mikä on pahinta, mitä sinulle on sattunut seksityössä?” Tämä kysymys saa minut aina hetkeksi lamaantumaan. Olen juttelemassa niitä näitä, ehkä luottavaisesti juuri maininnut uudelle tuttavalle työstäni ja yhtäkkiä minulta udellaan oletetuista traumoistani, ilman että kysyjä edes välttämättä ymmärtää kysymyksen ahdistavuutta.

Jos sanon, ettei työssäni ole sattunut mitään sen pahempaa kuin jokapäiväisessä elämässäni tässä patriarkaattisessa ja kapitalistisessa kulttuurissa, aistin kysyjässä vienon pettymyksen siitä, etten tarjoakaan hänelle mitään jännittävää tirkisteltävää. Kysyjän oletuksena on se, että seksityöhön väistämättä kuuluu väkivalta. Oletus on sinänsä ymmärrettävä, sillä seksi- ja erotiikka-alalla toimivat ihmiset ovat korostuneessa riskissä joutua väkivallan kohteeksi työssään, erityisesti jos heihin kohdistuu syrjintää myös transsukupuolisuutensa, maassaolostatuksensa ja/tai ihonvärinsä vuoksi.

On kuitenkin tärkeää tehdä eroa siihen, että väkivalta seksityössä olisi jotenkin sisäsyntyistä. Seksityöntekijät joutuvat väkivallan kohteeksi haavoittuvaisen yhteiskunnallisen asemansa takia, eivätkä siksi, että seksin myyminen itsessään johtaisi väkivaltaan.

Näen tämän minulle usein esitetyn kysymyksen ongelmallisena, koska se ylläpitää osaltaan ajatusta siitä, että seksityöntekijä on sopiva kohde väkivallalle. Seksityöntekijään kohdistuva väkivalta on aina järkyttävää ja väärin, eikä siihen tulisi suhtautua oletusarvoisena arkisena seikkana.

Monet meistä ovat varttuneet uutisten, tv-sarjojen ja elokuvien äärellä, joissa yleens
seksityöntekijän rooli on olla kuollut ruumis brutaalin murhan kohteena. Tässä roolissa, joka seksityöntekijälle on asetettu, hänen kärsimyksensä esitetään merkityksettömänä ja epäsamaistuttavana – itsepähän on tehnyt valintansa asettamalla kehonsa ”kauppatavaraksi”, joten mitä muutakaan voi odottaa.

Kuitenkin todellisuudessa me seksityöntekijät olemme ihmisiä, joilla on samanarvoinen elämä kuin kenellä tahansa muulla. Ja meillä on ystäviä, perhettä, kumppaneita, harrastuksia, mielenkiinnonkohteita, unelmia ja pelkoja niin kuin kenellä tahansa muulla. Me rakastamme ja olemme rakastettuja. Ja me olemme ihmisiä, joita kohtaat kaikkialla arjessasi. Älä pyydä meitä, kuten et varmaan pyydä kampaajaa, opettajaa, tarjoilijaa, tai fysioterapeuttiakaan uudelleenelämään traumaattisia kokemuksia sinun uteliaisuutesi tyydyttämiseksi. Se ei ole asiallista missään kontekstissa.

Jos olet huolissasi seksialalla toimivan ystäväsi turvallisuudesta, voit vaikka ilmaista hänelle, että haluat olla hänen tukenaan sekä kuulla, jos on jotain mitä voit tehdä hänen turvallisuudentunteensa edistämiseksi. Älä kuitenkaan oleta, että tietäisit paremmin, millaisia turvallisuuskäytäntöjä hän työssään tarvitsee.

Seuraavan kerran kun joku kysyy minulta, mikä on pahinta tai vaarallisinta mitä minulle työssäni on sattunut, vastaan: ”Pahinta on seksityöhön ja sen tekijöihin kohdistuva stigma. Se ylläpitää seksityöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja kysymyksesi edustaa tätä stigmaa. Jos olet huolissasi työni vaarallisuudesta, toimi kriminalisaatiota, huonoja lakeja, poliisiväkivaltaa ja stigmaa vastaan.

Ja lopeta seksityöntekijöiden traumoilla mässäily.”

Tänään, 17.12., on kansainvälinen päivä seksityöntekijöihin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Tämä päivä sai alkunsa Seattlessa murhattujen seksityöntekijöiden muistamisesta vuonna 2003.

Meidän on kamppailtava seksityöntekijöiden oikeuksien puolesta, jotta tämä väkivalta ja sen hiljainen hyväksyntä saadaan viimein loppumaan. Ja muistutan vielä, että väkivalta ei koskaan vain ”tapahdu” tai ”satu” jollekulle, vaan sillä on aina tekijänsä, jonka vastuulla teko on.